Taiteilija Juri Mitroshin opiskeli Leningradissa V. Muhinan taideteollisessa instituutissa. Hän on asunut Suomessa vuodesta 1979. Mitroshinin tärkeimpiä teoksia on vahamaalaustekniikalla toteutettu monumentaalinen seinämaalaus Järvenpään Jumalanäidin kazanilaisen ikonin kirkossa, jonka hän toteutti vuosina 1983–1986.

Maria-pieni

Jeesuksen äiti

Hänen käsialaansa on myös mosaiikki Järvenpään kirkon pääsisäänkäynnin yläpuolella ja vuosina 1989–1990 tehty pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten mosaiikki Uudessa Valamossa. Vuoden 2000 tuotantoa on ikonostaasi Tikkurilan Kristuksen taivaaseenastumisen kirkossa.

Juri on myös opettanut ikonimaalausta jo 15 vuotta niin lapsille kuin aikuisillekin suomen- ja venäjänkielisissä ryhmissä. Nykyään hänellä on noin 70 opiskelijaa Porvoossa, Helsingissä ja Järvenpäässä. Suurin osa osallistujista on suomalaisia.

- Kerran luonani tuli käymään eräs ystäväni ja hänen puolisonsa, joka oli luterilainen. Hetken katsottuaan ikoneitani hän totesi että ne ovat idoleja. Närkästyin, mutta en osannut sanoa mitään vastapainoksi.

- Pitäisi kysyä, että onko hänellä lastensa valokuvia lompakossa. Varmasti on. Ovatko ne mielestäsi idoleja? Ei, ne ovat lapsiani. Rakastatko heitä? Kyllä, rakastan. Meillekin ikoni merkitsee rakkauden osoitusta niitä pyhiä kohtaan, joiden kuva ikonissa on.

- Ikonitaiteessa pitää noudattaa tiukkoja maalaustapoja, mitä huomaan usein suomalaisten oudoksuvan.

- Ortodoksinen ikoni on pyhimyksenkuva, jonka muoto on määrätty kirkon kaanonissa ja hyväksytty kirkonkokouksissa. Ikonimaalari ei saa ilmaista omaa taiteellista näkemystä, hänen on pitäydyttävä kirkonmiesten ja evankeliumin näkemyksessä. Evankeliumiin emme saa mennä muuttamaan tekstiä, oma minä ei saa näkyä. Ikonin katselu on sama asia kuin evankeliumin lukeminen, ikoni on evankeliumin kuvallinen muoto. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai keinotekoista. Kirkon näkemys ei ole sama kuin yksilön näkemys. Yksilön näkemys on kuin pieni vino peili, eikä yksilön näkemystä voi tarjota oikeana näkemyksenä. Jokainen voi harjoittaa uskonnollisten aiheiden maalausta, mutta silloin kyse ei ole ikonimaalauksesta. Ikonimaalarin kutsumuksena on välittää viesti, jonka kirkko välittää meille. Ikonimaalarit eivät koskaan laita nimeään ikoniin.

- Nykyään on paljon ikonijulisteita. Mutta hyvästä painolaadusta huolimatta on paljon huonoja kopioita, joista puuttuu syvällisyys.

- Huonoja ikoneja on aina ollut. Ikonin laadun mitta on oma maku ja uskon voima. Ikonintekijöitä ei pidä syyttää. Mikäli uskovainen hyväksyy ikonin, se tarkoittaa, että ikoni palvelee oikeaa tarkoitusta. Maalari on yhtä uskovainen kuin kuka tahansa muu. Nykyajan hengellisen kokemuksen uudelleenarviointi saa meidät tulkitsemaan uskonnollista perintöämme. Uutta ei juuri luoda, vaan kopioidaan vanhaa. Jos vertaillaan 1400-luvun Andrei Rublevin, Dionisiuksen tai Feofan Kreikkalaisen ikoneja ja nykyajan ikoneja, käy selväksi, että nykyajan ikonit ovat vain niiden kopioita. Ne ovat huonoja kopioita, sillä olemme henkisesti heikkoja. Ennen vanhaan ikonit olivat munkkien rukouksen jatke. Ikonimaalarin on elettävä luostarissa, jossa hänellä ei ole mitään aineellisia eikä muitakaan kunnianhimoisia pyrkimyksiä. Tällöin syntyy seesteinen rukous ja aitoa ikonitaidetta.

- Suomessa järjestetään usein harrastelijoiden ikoninäyttelyitä. Ovatko tuollaiset ikonit huonompia hyvään kopioon verrattuna?

- Ikonimaalareiden joukossa on ihmisiä, jotka haluavat selvittää itselleen elämäntarkoituksen ja oman uskonsa. Ikonimaalaus auttaa selvittämään asioita. Ikonimaalaaja haluaa jakaa ajatuksiaan ja rakkauttaan oman perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Heidän taideteoksensa ovat ainutkertaisia vaikkakin epätäydellisiä ja ovat ihania lahjoja. Jokaisen lukuvuoden lopussa oppilaiden työt ovat esillä meidän kerhossamme. Se on todella koskettavaa. Niissä on puhtautta ja aitoa ihmisrakkautta. Jos katsomme esimerkiksi Novgorodin 1400-luvun ikoneja, niissäkin on suurin osa primitiivisiä, mutta niiden viehätys on aitoudessa. Tavallinen ihminen, jolle ikoni on pyhä, voi luoda todellisen ikonin. Jos hallitsee teknisen puolen, mutta hengellinen ymmärrys puuttuu, silloin juuri syntyykin räikeitä, koristeellisia ikoneja ilman sanomaa. Valitettavasti nykyään se on usein näin. Tekninen puoli on virtuoositasolla, mutta kokonaisuutta ei synny. Parhaimmillaan ikoni herättää välittömiä tunteita ja ikonimaalaus on hengellistä työtä, joka kumpuaa sydämen pohjasta. Kuten sanonta kuuluu, puhdassydäminen näkee Jumalan. Ikonimaalarin tärkein kriteeri on sydämen puhtaus.

- Ikonitaiteen kerhossasi käy myös luterilaisia. Mikä saa heidät mukaan?

- Luulisin, että he hakevat jonkinlaista rauhaa, puhtautta ja iloa. Ihminen tarvitsee henkireikää, ja paikkaa, jossa voi puhua myös hengellisistä asioista. Tosin luterilaiset näkevät ikonin usein vain kirkkotaiteena. Ikonitaiteen estetiikka vetää heidät puoleensa, mutta ortodoksinen estetiikka onkin luonteeltaan hyvin hengellistä.

- Onko suhde ikonitaiteeseen muuttunut viime vuosien aikana?

- Ikonin popularisointia on tapahtunut viimeisten 40 vuoden aikana. 1960-luvulla Helsingin ortodoksisen seurakunnan yhteydessä toimivan nuortenkerhon jäseniä opiskeli Pariisissa ikonitaiteen professori L.A. Uspenskin johdolla. He julkaisivat ikonitaideoppikirjan suomen kielellä ja järjestivät Helsingin ensimmäisen ikonimaalauskurssin. He olivat ikonitaiteen uranuurtajia Suomessa ja ensimmäisiä, jotka alkoivat murtaa ennakkokäsityksiä ikonitaiteesta. Ikoni kuului suomalaisten mielestä venäläiseen kulttuuriin, eikä sitä ymmärretty.

- Ikoni kuului "ryssän kirkkoon".

- Lisäksi suomalaiset alkoivat matkustaa enemmän, niin ikään myös ortodoksisiin maihin kuten Kreikkaan ja Kyprokselle. Näin maailmankuvakin avartui ja toleranssi myös ikonitaiteen kohdalla kasvoi. Nykyään ikoneja on myös protestanttisissa kirkoissa.

- Voidaanko jo puhua suomalaisesta ikonitaiteesta?

- Kyllä. Suomalaisen ikonitaiteen perustana on Novgorodin tyyli. Sille on ominaista muodon yksinkertaisuus ja värien kylläisyys. Suomalaisten ikonien värienkäyttö on erittäin mielenkiintoista. On olemassa jo ihan omia suuria nimiäkin, kuten Aleksander Wikström, joka maalasi Tapiolan kirkon. Suomalaisen ikonitaiteen poikkeavuus on siinä, että se tuli kirkkoon kadulta, eikä syntynyt luostareissa, niin kuin ortodoksisissa maissa. Sen vuoksi suomalaiset ikonit olivat pitkään esimerkiksi ortodoksisilla papeilla pannassa. Heidän mielestään ne eivät olleet ikoneita.

- Mikä heidän mielestään sitten on ikoni?

- Esimerkiksi Uuden Valamon tai Uspenskin katedraalin vanhat ikonit, jotka oli tuotu Venäjältä. Luulen, että Suomen ortodoksisessa kirkossa joilla on vieläkin ennakkoluuloja, eikä ikonitaiteenkerhoja oteta vakavana hengellisenä taiteena.

- Itselleni oli myös epäselvä suomalaisen kansanikonitaiteen arvo. Mutta kiitos tämän keskustelun, asia alkaa selvitä minullekin.

- Totta kai suomalainen ikoni poikkeaa kreikkalaisesta tai venäläisestä. Kuvittele eläväsi Konstantinopolissa ja kasvat bysanttilaiseen estetiikkaan, joka sinua ympäröi. Kun yhtäkkiä tulet Etiopiaan tai Egyptiin, et voi hyväksyä että koptilainen ikoni onkin erilainen. Mutta kun koptilaiseen kulttuuriin tutustuu paremmin, niin sen välitöntä kauneutta alkaa ymmärtää. Mitä tahansa kulttuuria tulisi oppia sisältä eikä ulkoapäin, silloin ennakkoluuloille ei jää tilaa.

Kirkon-katto

Järvenpään Jumalanäidin kazanilaisen ikonin kirkko

- Kuinka paljon aikaa vaatii ikonimaalauksen oppiminen?

- Koko elämän. Teknisen puolen oppii noin kolmessa vuodessa.

- Ihmiset varmasti pelkäävät että ikonimaalaus on erittäin vaativaa.

- Kyllä. Opetus alkaa ihan perusasioista kuten kielenoppimisessa. Viivoista syntyy kirjain, sitten sana. Ikonimaalaus on kirjoituksen tavoin eräänlainen merkkikieli, jossa käytetään omia symboleja ja merkkejä. Kun oppii ymmärtämään ja käyttämään sitä, syntyy kommunikaatio. Maalaus kertoo Jumalasta, katsoja saa siitä viestin, ikoni opettaa teologiaa.

- Olet asunut Suomessa pitkään, jo 28 vuotta. Koetko olevasi suomalainen vai venäläinen?

- Eräs 90-vuotias suomenvenäläinen rouva sanoi minulle viettäneensä koko ikänsä Suomessa, "puhun erinomaisesti suomea ja ruotsia, mutta suomalaisille olen silti "ryssä". Suomalaiset ottavat minulta sen, minkä haluavat, opetan heille sitä mitä itse osaan. Koen olevani hyväksytty ja saan osakseni kunnioitusta, se auttaa elämässä. Muuten en ole asiaa sen enempää pohtinut, ajattelen venäjäksi, käyn venäläisessä kirkossa, rukoilen venäjäksi...


Teksti: Olga Laamonen
Suomennos: Marjaana Nuija
Foto: Juri Mitroshin

Lähde: Venäjänkielinen Spektr-lehti. № 6 / 2007 (13.06.07-18.07.07)