Artikkelin kirjoittaja Feliks Vasiljevitš Razumovski syntyi Moskovassa v. 1954. Työskenteli rakennuspiirtäjänä korjausrakentamiseen erikoistuneessa arkkitehtitoimistossa. Valmistui arkkitehdiksi v. 1978 Moskovan arkkitehtuuri-instituutista. Toimi 1978–1981 Moskovan suunnitteluviraston Genplanin tutkimuslaitoksessa johtaen vanhojen kaupunkien korjausrakentamisen yksikköä. V. 1979 ilmestyi hänen ensimmäinen kirjansa Serpuhovin seudun taiteellinen perintö. Siitä lähtien kirjoittanut säännöllisesti historia-aiheisia artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Vuodesta 1989 on ollut työssä televisiossa. Vuodesta 1992 lähtien toiminut Kultura-kanavan Keitä me olemme? –ohjelman toimittajana ja juontajana. Neljää lasta.

 

Venäjä on arkkitehtuuriltaan rikas maa

Ymmärtääkseen, minkälaisia ihmisiä on asunut ja asuu maassa nimeltä Venäjä, riittää, kun tarkastelee vanhaa venäläistä rakennustaidetta. Ja jos katselee päivittäin Moskovassa Punaisella torilla sijaitsevaa Pyhän Vasilin katedraalia, päätyy väistämättä uskoon. Tätä mieltä on Feliks Razumovski, arkkitehti, kirjailija ja tv-toimittaja.

Arkkitehtuurin historia on tullut tiensä päähän

Miksi Te, Moskovan arkkitehtuuri-instituutista valmistunut arkkitehti, innostuitte historiasta?

— Minusta se on hyvin luonnollista. Venäjä on arkkitehtuuriltaan niin rikas maa. Kaikki eivät vain näe sitä. Jos 1800-luvun venäläisestä kirjallisuudesta ollaankin muualla maailmassa edes jossain määrin kiinnostuneita, niin Venäjän panoksesta maailman rakennustaiteen historiaan ei tiedetä juuri mitään. Vaikka se on hyvin merkittävä. Venäläisten rakennustaiteellisesta lahjakkuudesta kertoo epäsuorasti mm. se alue, jonka me olemme onnistuneet muovaamaan osaksi venäläistä maailmaa.

Toisinaan valloittamallakin?

— Sanat "valloittaa", "alistaa" tai "kaapata" eivät lainkaan sovi tähän yhteyteen. Jonkin alueen voi "kaapata" vain lyhyeksi aikaa, ja sitten se kuitenkin menetetään. Alue tai maa täytyy muokata, muovata osaksi omaa maailmaa. Nyt olemme menettäneet tämän lahjan ja näemme, kuinka alueemme ja tilamme on hajoamassa.

Kun vielä opiskelin instituutissa 1970-luvun loppupuolella, kävin usein pienessä maalaiskaupungissa nimeltä Tarusa. Nykyään se on täysin uusrikkaiden "tilataiteen" tärvelemä eikä siellä ole enää mitään katseltavaa. Mutta aikaisemmin tämä pikkukaupunki Okajoen rannalla oli äärettömän kaunis, vaikkei siellä ollut mitään mestariteoksia, vain puoliksi tuhoutuneet katedraali ja Ylösnousemuksen kirkko. Kaupunki puutaloineen, aitoineen ja nurmettuneine katuineen, jotka johtivat vaivihkaa joenrannan jyrkänteille ja koivulehtoihin, ei voinut jättää ketään kylmäksi. Siinä oli jotain uskomatonta viehätystä, jotain sellaista henkeäsalpaavaa kauneutta, että aloin mietiskellä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Tästä lähti vähitellen kehittymään prosessi, joka useita vuosia myöhemmin johti minut lopullisesti venäläisen kulttuurihistorian pariin.

Mitä mieltä olette, mitä tämän päivän Venäjän rakennustaide kertoo meidän jälkeläisillemme?

— Arkkitehtuurin historia on tullut tiensä päähän. Sellaista rakennustaidetta, joka plastisten muotojensa tai tilankäyttöratkaisujensa ansiosta välittäisi ihmisille joitain ajatuksia, ei enää ole. Sen sijaan, että tarjottaisiin sisällöllisiä arkkitehtonisia ratkaisuja, nyt tehdään rakennuksia, jotka ovat meille samalla tavoin tarpeellisia kuin taloustavarat: lusikat, pöydät jne. Tämä pitäisi tunnustaa, eikä pitäisi huijata kaikkia väittämällä, että nykyrakentaminen liittyisi jotenkin arkkitehtuuriin.
 
 
 
 

hram-pokrova-na-nerli_pokrovan-kirkko

Pokrovan kirkko Nerl-joen rannalla

Onkohan tämä selitys sille, että pidemmän nykyaikaisessa nukkumalähiössä oleskelun jälkeen alkaa tuntua kuin tulisi hulluksi?

— Aivan varmasti on. Venäläisillä on erityissuhde tilaan. Tilalla pitää ehdottomasti olla sisältö, ja ennen kaikkea hengellinen merkitys. Jos yrittää esimerkiksi vastata kysymyksiin: "Minkälainen ihminen venäläinen on?" tai "Minkälainen Venäjän historia on?", voi yrittää lukea kasan kirjoja, tai vaihtoehtoisesti voi lähteä katsomaan Pokrovan kirkkoa Nerl-joen rannalla. Siellä törmäämme heti paradoksiin. Meillä on valtava maa, tilaa on vaikka kuinka. Kuitenkin 1100-luvulla eläneet ihmiset päättivät kasata keskelle kosteaa niittyä saarekkeen, suojata sen tulvilta ja rakentaa juuri sinne käsittämättömän kauniin kirkon, jonka nähdessä henki salpautuu. Tosin nykyään näkymän pilaa 1960-luvulla vedetty sähkölinja. Miten joku voi olla niin kyyninen, että rakentaa aivan Venäjän kauneimman arkkitehtonisen luomuksen viereen tällaisen hirvityksen? Se puolestaan kertoo taas paljon. Olisihan sen sähkölinjan aikoinaan aivan hyvin voinut vetää kymmenen kilometriä kauemmaksi ja näin välttää sen ja kirkon törmäämisen. Sekä ensimmäinen että toinen esimerkki kertoo meistä venäläisistä paljon. Nykyään osoitamme jatkuvasti kaikin mahdollisin tavoin, kuinka yhdentekevää historia meille on, kuinka vähät välitämme siitä, mitä edellisinä vuosisatoina on saatu aikaan. Erittäin valaiseva esimerkki tästä on se, kuinka Baltšugin alue Pyhän Vasilin katedraalin lähellä Moskovassa rakennettiin. Tällä Zamoskvoretšjen alueella on aina rakennettu matalasti, kukaan ei ole tohtinut peittää näkymää katedraalille. Entä nyt sitten? Moukkamaisia monikerroksisia kuvatuksia, jotka estävän näkymän Venäjän merkittävimmälle symbolille.

Miten rakennus tai rakennelma sitten voi kertoa jotakin venäläisestä maailmasta?

— Tilankäytön kielellä. Me olemme kadottaneet tämän kielen, koska arkkitehtuuria on alettu opiskella länsimaisten mallien mukaan. Siellä arkkitehtuuri on toisenlaista, vaikka omalla tavallaan kyllä hienoa. Siellä on koko ja veistoksellisuus ensi sijalla. Siellä voi nähdä aivan upean goottilaiseen tyyliin rakennetun kirkon julkisivun, mutta me emme useinkaan näe sen kokoa täysin, emmekä näe, miten se suhtautuu ympäröivään tilaan, koska se on tungettu ahtaaseen paikkaan keskiaikaiseen kaupunkiin. Meillä taas tila on ensi sijalla. Ja arkkitehtuuri, joka sulautuu tilaan ja muuttuu osaksi sitä, auttaa ainutlaatuisella tavalla organisoimaan elämää ja kohottamaan sen aivan toiselle tasolle. Mitä tahansa ihminen on sitten tehnytkään, hänellä on ollut mahdollisuus havaita ympärillään Jumalan luoma kauneus. Tästä kertoo Psalttari, jota ennen vanhaan käytettiin, kun opeteltiin lukemaan. Ja tästä on tullut myös meidän tapamme kokea Jumala, tilan – meidän venäläisen maisemamme hahmotuksen kautta. "Herra, Sinun tekosi ilahduttaa minua, minä riemuitsen Sinun kättesi töistä." (Ps. 91:5). Olen varma, että jos nykyäänkin näkee joka päivä Pyhän Vasilin katedraalin Moskovassa, niin loppujen lopuksi tulee uskoon. Ikään kuin kyseessä olisi eräänlainen saarna tietyssä tilassa.

Kuitenkin 1700-luvulta lähtien venäläisessä arkkitehtuurissa alkoi näkyä yhä enemmän ja enemmän länsimaista vaikutusta.

— Perinne alkoi vähitellen siirtyä taka-alalle. Elämässä saattaa käydä niin, että kaikki tuntuu muuttuvan, poikkeavan raiteiltaan, kun sitten kuitenkin yhtäkkiä ilmestyy joku, joka pystyy vaikuttamaan kehitykseen. Tässä tapauksessa hän oli moskovalainen arkkitehtinero Matvei Kazakov. Hän suunnitteli uuden ajan venäläisen kaupungin, Moskovan, ennen sen palamista, jonka perustana oli tilan hahmottaminen ja Jumalan luoman maailman kauneuden ylistys. Se oli jotain suurempaa kuin vain kaunis näky, jota voi ihailla. Kyllähän lännessäkin arvostetaan kaunista näkymää, siellä vain visuaalisuus viestintäkanavana ei ole niin tärkeä kuin Venäjällä. Siellä jumaluusoppi on kautta aikojen kytketty kirjallisiin tuotoksiin, on kirjoitettu erilaisia tutkielmia maailmanjärjestyksestä. Meillä taas kukaan ei ryhdy niitä lukemaan, varsinkaan nykyään. Meillä katsotaan. Ja myös myöhempinä aikoina on ollut venäläisiä arkkitehteja, jotka ovat saaneet ikään kuin näkönsä takaisin eli kyvyn rakentaa tilaa kunnioittavia rakennuksia. Tai sitten yhtäkkiä 1800-luvun lopulla taiteilija Isaak Levitan otti ja toi taiteessaan kaiken sen esille, mistä me nyt puhumme. Taulussa Ikuinen rauha on maiseman kielellä kerrottu venäläisistä jotain hyvin tärkeää eli se, millaiseksi Venäjä haluaisi tulla.

1900-luvun tärkein tapahtuma

Kun neuvostoaikana tuhoamisen perusteena käytettiin ideologiaa, niin nyt...

— Ei edetä niin nopeasti. Neuvostoaikanakin oli erilaisia kausia. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla olisi voitu tuhota mitä vain, jopa Kreml. 1970-luvulle tultaessa olimme jo jossain määrin järkiintyneet. Kiinnostuttiin vanhoista kaupungeista kuten Suzdalista, alettiin puhua suojelusta. Sitten neuvostoajan lopulla jo restauroitiin aivan upea Gorohovetsin kaupunki kirkkoineen ja palatseineen. Sillä ei ollut kylläkään mitään tekemistä neuvostoideologian kanssa, kuten ei venäläisellä kulttuuriperinteellä ylipäätäänkään. Tämän vuoksi minusta ei ole oikein, että sitä kautta kutsutaan pysähtyneisyyden ajaksi. Sitä voisi kutsua ajaksi, jolloin tajunta alkoi palata. Mutta emme ehtineet edetä juurikaan eteenpäin, aika loppui kesken. Ja kun tuli taas aika tehdä valintoja, emme olleet lainkaan valmiita siihen.

gorohovec-vid-na-gorod_gorohovetsin-kaupunki-nakyma-kaupunkiin

 
 
 
 

Gorohovetsin kaupunki. Näkymä kaupunkiin Puzhalovan mäeltä

Miksi sitten nykyään tuhotaan niin paljon historiallista ympäristöä?

— Rakennustaiteen perintö Venäjällä on niin uskomattoman haurasta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Tarusan kaupunki, josta jo aiemmin oli puhe. Kaupungin ilmeeseen kuuluvat olennaisesti mm. koivulehdot. Mutta ei koivulehto nouse tyhjästä, tarvitaan joko laiduntavia lehmiä tai niittämistä, muuten rikkaruoho valloittaa alueen, ja vähitellen tulee monenlaista pensasta ja muunlaista aluskasvillisuutta, kunnes tuloksena on pöheikkö. Näitä asioita eivät aina pilaa välttämättä uusrikkaat vaan ylipäänsä ihmiset, jotka ovat niin tietämättömiä. Niinpä he tuhoavat taloja, jotka sinänsä usein ovat vain surkeita hökkeleitä mutta kuitenkin muodostavat historiallisen arkkitehtonisen kokonaisuuden, ja pystyttävät paikalle kolmemetrisen rauta-aidan ja sen sisäpuolelle talonsa.

Olisiko näiden lehtojen ja puutalojen säilyttäminen sitten mahdollista?

— Jos ne säilyivät 1970-luvulle, niin mikseivät ne voisi säilyä tästä eteenpäinkin. Eikä tässä ole kysymys mistään teknisestää osaamisesta. Venäläisen elämän ja kulttuurin elpyminen tuo mukanaan myös ympäristön elpymisen. Raamatussa sanotaan, että maa kutsuu kohti totuutta. Tämä koskee meitä kaikkia. Jos me kuulemme tämän kutsun ja vastaamme siihen, me pystymme kaikkeen; myös säilyttämään lehdot ja puutalot. Mutta niin kauan kuin näin ei tapahdu, kaikki uudistukset asuinympäristössämme synnyttävät vain rumia tuloksia. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä, selitys löytyy helposti: me olemme kuin puu, joka on revitty juurineen irti maasta. Tietenkin se alkaa näivettyä. Sen sijaan, että mietittäisiin, millä aineella se saataisiin virkoamaan, se pitää vain istuttaa uudelleen maahan...

Kuinka suhtaudutte sellaisiin yrityksiin kuvata maamme historiaa kuin esimerkiksi elokuva Admiral?

— Se on mielestäni yksi esimerkki avuttomuudestamme. Tosin jostakinhan on aloitettava. Ensiksi olisi kuitenkin löydettävä vastaus muutamaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: Miksi? Keitä me olemme? Keitä me haluamme olla? Kun löydämme vastaukset, pystymme tekemään taas loistavia elokuvia. Kirjailija Viktor Šklovski sanoi aikoinaan, että Stalinin tilaamalla Aleksandr Nevski –elokuvalla oli suuri osuus Suuren isänmaallisen sodan voitossa. Tällainen voi olla historiallisen elokuvan vaikutus. Tosin Stalinin tavoitteet olivat bolshevistiset. Pääosan esittäjä ei luonut pyhän oikeamielisen ruhtinaan hahmoa vaan komissaarin, joka pitää pseudoisänmaallisia puheita. Kuitenkin tämä ruhtinas-komissaari sai lietsottua kansan jaloon tekoon, puolustamaan isänmaataan. Sitä samaa maata, jota bolshevikit pitivät jatkuvasti kuristusotteessaan. Olisi tietenkin mukavaa nähdä todellinen historiallinen elokuva siitä, mitä me olemme menettäneet ja miksi, ja kuinka kaunis Venäjä on ollutkaan. Mutta vastatakseni kysymykseen Admiralista: elokuvasta toivottiin kassamagneettia, sen vuoksi sen tekijöillä oli aivan toisenlaiset tavoitteet.

Miksi mielestänne monet vielä nytkin ajattelevat yhtä kaavamaisesti kuin aikoinaan neuvostoliittolaiset oppikirjat?

— Emme ole itse asiassa mitenkään käyneet läpi tai analysoineet neuvostohistoriaa. Ja suoraan sanoen emme tunnu haluavankaan. Virallisissa historian opetusohjelmissa on vain lievennetty venäläisvastaista bolshevistista retoriikkaa. Siinä kaikki. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi sellainen ilmiö kuin uusmarttyyrius on jäänyt yleisen tietoisuuden ulkopuolelle. Ja kuitenkin uusmarttyyrit ovat ehkä tärkeintä, mitä 1900-luvun Venäjällä on tapahtunut. Olemme kuin luolaihmisiä, jotka myyvät arvokkaat helmet saadakseen kiiltäviä kuparilautasia. Venäjällä ei ole minkäänlaista ohjelmaa, politiikkaa, joka käsittelisi menneisyyttämme. Kiinassa on esimerkiksi kaksi historiateemoja käsittelevää valtiollista tv-kanavaa. Olen itse nähnyt.

Erakkoelämää

— Kansa ei ole yksi sukupolvi, joka juuri nyt elää jossakin, oli se sitten kaupunki tai maaseutu. Kansa on kaikkien niiden sukupolvien summa, jotka ovat täällä eläneet. Tässä mielessä kansa on kyllä perinteen säilyttäjä. Mutta nyt on yhteys sukupolvien välillä selvästi katkennut. Kulttuurinen perintö ei enää siirrykään sukupolvelta toiselle, isältä lapselle. Tämä on ainutlaatuinen ja dramaattinen tilanne. Ei ole ihmisiä, jotka olisivat syntymästään ja kasvatuksensa ansiosta saaneet mahdollisuuden omaksua venäläisen elämän perusteet ja kuljettaisivat eteenpäin elävää perinnettä. On kuitenkin ehdottomasti pyrittävä elvyttämään venäläisen elämän perusosat, sitä olen toistamistani toistanut. Se on kaikkein tärkein tehtävämme. Ne, jotka ovat eläneet ennen meitä, ovat luoneet erityisen elämäntyylin, omat preferenssinsä, oman arvojärjestelmänsä, oman järjestyksensä ja oman maailmankatsomuksensa. Jos kieltäydymme tästä perinnöstä, me menetämme sen, mitä kutsutaan kansalliseksi identiteetiksi. Ehkä se tuntuu joistakin epäolennaiselta, mutta muita keinoja meillä ei ole poistamaan toisiamme kohtaan tuntemamme epäluottamus ja yleinen apatiamme sekä voittamaan takaisin lähes täydellisesti menettämämme elämänhalun.

Onko ortodoksinen usko osa venäläistä identiteettiä?

— Se on ollut identiteetin ydin, ja suurelta osin siihen tukeutuen identiteetti on kehittynyt. Ortodoksinen usko on identiteetin perusta.

Onko sitten syytä olla huolissaan uskon menettämisestä? Nykyäänhän puhutaan paljon uskonnollisen elämän elpymisestä.

— Tässä piilee kuitenkin suuri vaara. Olemme tehneet viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana paljon kirkon ulkoisen loiston elvyttämiseksi. On tietenkin hienoa, että ympärillämme kiiltelevät kauniit kupolit, ja on rakennettu jopa uusia kirkkoja. Mutta vastaako tämä kirkkojen koreus elämämme sisältöä? Kultainen kupoli valaisee ulkotilan, mutta me tiedämme, minkälaista elämää tässä tilassa vietetään.

Muistan, kuinka 90-luvulla kävin Moskovassa jumalanpalveluksissa vastikään ortodoksiselle kirkolle palautetussa marttyyrien Floroksen ja Lavroksen kirkossa. Vielä vähän sitä ennen siinä oli toiminut jokin galvanointitehdas. Kaikki oli rikottu ja häpäisty. Kuitenkin tunne jumalanpalveluksessa oli sanoinkuvaamaton... En nyt tarkoita sitä, että kirkkoa ei olisi saanut korjata. Oli äärimmäisen katkeraa nähdä, mitä kirkolle oli tehty jumalattomuuden vuosina. Mutta emme ole pystyneet tekemään elämällemme sitä mitä olemme pystyneet tekemään kirkoillemme viime vuosina. Tämä on suuri ongelma.

Kun siirryitte arkkitehtuurin kautta kohti historiantutkimusta, tapahtuiko uskonnollinen kehityksenne samanaikaisesti?

— Kyllä, kaikki liittyi toisiinsa. Joskus instituutin loppuvaiheessa, ollessani noin kaksikymmentäkaksivuotias, vakuutuin siitä, että sekä neuvostoliittolainen että "rationalistinen" maailmankuva olivat vailla pohjaa. Silloin, kuten aina, Jumala lähetti ihmisen, jota tarvitsin, ja löysin ratkaisun. Hän oli Mihail Mihailovitš Dunajev, josta tuli myöhemmin Moskovan hengellisen akatemian professori ja loistava kirjoittaja. Hän perehdytti minut ja koko perheeni hengelliseen elämään. Hän oli filologi mutta oli samalla erittäin hyvin perehtynyt ja ihastunut vanhoihin venäläisiin kaupunkeihin. Hän ymmärsi kaupunkinäkymien kauneuden. Niinä vuosina kävin hänen kanssaan usein Ordynkalla sijaitsevassa "Kaikkien murheellisten ilon" Jumalanäidin ikonille pyhitetyssä kirkossa. Varsinkin, kun siellä palveli piispa Kiprian (Zernov). Se oli hienoa löytämisen aikaa.

Oletteko saanut välitettyä lapsillenne tätä iloa uskosta?

— Minusta ei ole mukavaa keskustella näistä aiheista. Ortodoksiperhe on tänä päivänä eräänlainen erakkoperhe, ja tämä kokemus on hyvin vaikea. Menestykseni tällä saralla on hyvin vaatimaton, ei ole syytä kehuun. Olen saanut välitettyä keskeiset asiat. Mutta sitten – ympärillä on nykymaailma, josta olemme tänään paljon puhuneet. Se on hyvin hataralla pohjalla, ikävä ja heikko, mutta se ei halua päästää ketään irti syleilystään. Teknisiä laitteita tässä maailmassa on niin paljon, että kaikki voisivat kuunnella aamusta iltaan ja illasta aamuun yhtä ja samaa kulunutta levyä: "Älä suotta vaivaudu, kaikki on niin helppoa, elämä on muuttunut, älä murehdi vaan ota elämästä irti kaikki mitä saat!"

Ohjelmaanne "Keitä me olemme?" on esitetty jo yhdeksäntoista vuotta. Se on jo kunnioitettava ikä tv-ohjelmalle. Miten se on ollut mahdollista?

— Kun aloimme tehdä ohjelmaa 90-luvun alussa, emme ajatelleet lainkaan sen mahdollista kestoa. Halusimme vain tarjota katsojalle kiireettömän tuokion, jonka aikana puhuttaisiin Venäjästä, perinteistämme ja tavoistamme. Siitä, mistä voimme oikeutetusti olla ylpeitä, ja myös siitä, mitä on syytä pahoitella. Harkitsin pitkään ohjelman nimeä, vaikka se kyllä ilmentääkin hyvin tarkkaan sitä ajatusta, joka meillä oli ohjelmalle. Itseensä tutustuminen meidän olosuhteissamme ja traaginen historiamme huomioon ottaen on väistämättä hidas ja vaivalloinen prosessi. Kollegat vitsailivat alkuaikoina, että koska me oikein saamme tietää, keitä me olemme. Tietenkään minkäänlaista tarkkaa vastausta ei voi antaa, eihän ole mitään tietoa, johon nojata. On tarpeen palauttaa vähitellen "aikojen yhteys". Ohjelma keskeytettiin 90-luvulla joksikin aikaa. Mutta miksi sitä tehdään vieläkin? Vastaan siihen historioitsijana: kaikkea ohjaa Jumalan käsi. Ohjelmaa tehdään, siis niin pitääkin olla.

 

Teksti: Oksana Golovko
Suomennos: Arto Lehmuskallio
Foto: Natalia Bondareva

Ortodoksista elämää käsittelevä lehti Neskutšny sad, №11 (58) marraskuu 2010