Lyhykäinen Solovetskin historia

 

Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niin kuin jo sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista. Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetskin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä munkkia, Sauvattia, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmaksi erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt. Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki, joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle. Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä German, ja yksissä he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä tapahtui vuonna 1429.

Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista, joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten Uiunjoen suulle 27. päivä syyskuuta (vanhaa lukua) 1435. German, joka vähää varemmin myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen pyhälle Sauvatille – se oli Sosima. Hän on Solovetskin luostarin varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapsi Germanin ja kuuli hänen kertovan Solovetskin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetskiin kuin Uiunsuulta (Inbergin kartan mukaan paljon pitempi; kartta luultavasti on väärä), he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys, tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin Sauvatille.

Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon. German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkotusta ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypöyksin viettää talven saaressa.

Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää, jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin, Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä, niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja sellejä; niin oli luostari perustettu.

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin, ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman novgorodilaisen ylimysnaisen Marfa Boretskajan lahjoituskirjeellä, jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä tallella luostarin riisnitsassa.

Pyhä Sosima kuoli 18. huhtikuuta 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.

Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei osannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa arvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.

Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan kuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska Toivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän oli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä asuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti Suosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi. Hermanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä – vaikkei kyllä suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla, joka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.

Sivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari ”Solovki” on kolmatta penikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari ”Anseer”, ensimmäisestä koilliseen, puolta pienempi, kolmas ”Muksalma”, vieläkin pienempi, Anseerista etelään päin, ja neljäs, ”Sájatshij”, on pääsaaren etelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5–6 penikulmaa, joka vaikuttaa, että yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna. Että suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää epäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin Jänissaareksi mainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi Hanhisaaresta, ja Muksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi Mutkasalmen saari. Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti Solokan saareksi, vaikken sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan (paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi (Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se kyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi ”Solukkasaari” ja siitä lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen solukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.

Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin mainittavaa. Kun tsaari Iivana III, vuonna 1478 kukistettuaan Novgorodin tasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin rannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset, etupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi kaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi toisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä luostarin päällikköinä.

Aleksein esimiehyyden aikana saapui luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan kohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti veljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se oli pyhä Filip, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetskin luostarin uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548–1566), ja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa herättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin perustetut.

Vuonna 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan luostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin vielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi. Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen sijaan hän, niin kuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset komeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla kaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla ynnä muulla. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia kivihuoneuksia luostarin sisälle, – sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia ja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman saarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakkoasumuksen eli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti saaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti niiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma luostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi. Kaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat kuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle maksoivat veronsa.

Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua, sillä tuossa kirjassa ”Solovetskij paaterik” mainitaan kehumalla, kuinka Filip esimerkiksi määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä tai millä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan, että juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja alusmaista karkotuksen uhalla.

Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin kauan kuin hän asui Solovetskissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka lapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa häntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut alusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa sai myödä, 6 000:sta puudasta 10 000:een (20 000 leiviskään) ja salli luostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein, kun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa, tuli avoimeksi vuonna 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetskistä. Mutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä.

Iivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan vakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista, ja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli Iivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen ja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä luonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana pani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen – jossa muun muassa kerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! – sekä viimein surmautti hänet Tverissä 23. päivä joulukuuta 1569. Hänet haudattiin Tveriin, mutta vuonna 1591 ruumis siirrettiin Solovetskiin ja sieltä vuonna 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin toimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.

Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät suurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen (poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso, joka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet Oulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten puolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo noussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen. Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman kansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt, siihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset: Venäjä nimittäin väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 määrätty raja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle ja vaati sen nojalla koko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti; tässä siis jo hyvä riidan aihe.

Toisena syynä vihollisuuteen olivat uskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetskin luostari menestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa, mutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus, jonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin, joka, niin kuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä suureen vimmaan, jollei suurempaankin kuin edellinen. Lopuksi käsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo siihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta kuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin; ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus ja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan, täytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin toiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa toisten hyväksi raatelemaan.