Missä Dub eli Starij Dub (”vanha tammi”) on, en tiedä sanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla (Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä Lava-ojan suuta, johon ojaan asti vuonna 1617 Ruotsin valtakunnan raja siirrettiin), mutta Solots on luostarikirjan mukaan koski niillä tienoin, missä Uiunjoki laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen koko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää lähetetyn talvella 1610–1611, mutta todennäköisintä on, että jo alusta pitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he paikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta ”liittolaisten” puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa täysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonij’sta, niin vajavaiset kuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies, joka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen vastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät ollenkaan voi pyrkiä.

Näiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien, ruhtinasten Mihail Shuiskij'n ja Dmitrij Posharskij’n miekat, seurasi Solovetskin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he saivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä ajalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan autiolla Hanhisaarella, ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään itse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä muiden muassa Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa katumuksenharjoituksissa. (Joka päivä hän muun muassa notkisti polviaan tuhat kertaa!) Myös mainitaan, että luostarista lähetettiin tsaarille milloin 13 000, milloin 14 000, milloin 22 000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin vuonna 1650 kivinen linna, jota vastaan meidän puolelta tehtiin turha retki.

Mutta kohta koitti taas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan ulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon otti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa käytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia virheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa että papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti kaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden noudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta entisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä.

Kun uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetskiin, veivät munkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta niitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta nyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen kapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla, joka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne.

Kapinan kukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta streltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin komennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle, mutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi Meshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti piirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista tehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta hänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sitten kun se kymmenen vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa.

Tammikuussa 1676 – piiritystä jatkettiin näet talvellakin – eräs munklei Teofiil karkasi luostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän kirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä talviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten ankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin tahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä pakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin. Näitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan, jossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden luostarin, niin sanotun ”Saaren monasterin”.

Kapina oli ”katkera sivu luostarin aikakirjoissa”, mutta sitten luostari ”loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa”. Hallitus näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren tienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetski, joka ennen oli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan perustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden tehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa – ja tämä syy kyllä on pätevä, sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut kansan kahteen pääosaan: ”raskolnikoihin” eli starovertseihin (vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita kirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen tekoina, sekä ”oikeauskoisiin”, jotka noudattavat valtionkirkon menoja; se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla suhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetskiäkin likemmän tarkastuksen alaisena.

Kohta luostari kuitenkin taas pääsi hallituksen suosioon, sitten kun Pietari Suuri oli noussut valtaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (vuosina 1694 ja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle siihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana ensin Firs (1687–1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin perustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin piispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille 1 000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.

Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi Golgatan vuorelle ja sitä nimitetään sen tähden ”Golgofo-Raspjatskij’n” skiitaksi. Sen perustaja oli Job, joka aikoinaan oli ollut Pietari Suuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan oli lähetetty Solovetskiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet nimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran kesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla vuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt Maaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi, että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen oli rakennettava kivikirkko ja munkkiasunto ristiinnaulitsemisen muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja iät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden vanha.

Kirkon rakennukseen ryhdyttiin vuonna 1714, mutta ainoastaan puinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis; vasta toistasataa vuotta myöhemmin eli vuonna 1828 arkkimandriitti Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job ja eleli siellä kuolemaansa saakka 6. päivä maaliskuuta 1720, saatuaan vielä toisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti hänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.

Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla, pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren huipulla. Tuossa kirjassa ”Solovetskij paaterik” sanotaan paikasta: ”Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen näköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan ja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle. Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt ja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikään kuin jalkain alla.” Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren juurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy viiden penikulman päähän merelle.

Pietari Suuren ajoista Solovetskin luostarin merkitys maallisena mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni, ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin vastaperustetun Ekonomia-kollegion eli hallituksen talousosaston hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle ”antaa” 35 000 ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin ”stauropigialnajaksi” eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi. Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757–1772). Vaikka luostarin tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi muun muassa rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja 1 00 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli myöskin vuosina 1826–1836 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen laivoja, siltoja, kanavia ja, niin kuin jo kerrottiin, myöskin Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.

Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys linnoitettuna paikkana, ja sen tähden sen yhä vielä toisinaan on täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan. Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta Solovetskiin, arkkimandriitin käskynalaiseksi, sotajoukko torjumaan mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä, jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin, tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi eteen itämaisen sodan aikana 1854.

Heinäkuun 18. päivä kello kahdeksan aamulla ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia ”Brisk” ja ”Miranda” amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista. Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan 50 invalidisotilasta ja viisi tykkimiestä ynnä kymmenen pientä tykkiä oli sitä puolustamassa. Mutta arkkimandriitti Aleksander oli pelkäämätön ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kun kulkue päättyi, nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan patteriin.

Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta, toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä, sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti, että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla.

Aamulla varhain 19. päivänä heinäkuuta tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus kello kahdeksan aamulla ja kesti sitten lakkaamatta kymmenen tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja.

Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt henkeänsä. Kello kuusi illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit lähtivät pois.

Luostarin pommitus eli ”piiritys”, niin kuin luostarikirja sanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin olemassaoloa muistaa.

Sen ansio tai syy – kuinka tahtoo sanoa – oli etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti poistettavissa.

 

A. V. Ervasti: Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879; toimittanut Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005; s. 243–269.