Solovetski, pyhä kaupunki

 

”Pyhäksi kaupungiksi” ja ”monasteriksi” nimittävät karjalaiset Solovetskin luostaria Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä tavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän tässä luvun päällekirjoituksena. Luosrari on kuuluisa paikka, näkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä myöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on hengellisen elämän keskus, niin kuin aikoinaan oli maallisenkin, ja joka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. ”Tottahan monasteria käytte katsomassa, oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme tarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku suurinta ihailua osoittava ylistvslause. Karjalan köyhää maata ei kannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia, sen näkeminen kyllä malksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi mielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa saimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä, kun kymmenes päivä heinäkuuta laittausimme taipaleelle sinne.

Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen höyrylaivaliikenne, jonka eräs ”Arkangelin–Muurmannin” höyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä kesänä kaksi yhtiön höyryä ”Onega” ja ”Kemi”, joista edellinen kulki pitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin saakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti. Sen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin tyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat toisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi meidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.

Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin 40 penikulmaa pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai kaupungintapaiset paikat: Kannanlahti samannimisen kymmenen penikulmaa pitkän soukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa, Näsiä (Knäsöi) ja Kouta, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän Koutajoen suussa, Kieretti, Kannanlahden suussa, vastapäätä Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, Kemi 19 penikulmaa etelämpänä Kierettiä, Suiku ja Sorokka, jälkimmäinen Uiun- (Viegi-)joen suussa, noin viisi penikulmaa etelään Kemistä, sekä Suma, Sorokasta 5–6 penikulmaa kaakkoon päin.

Ennen kuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä yhtätoista aamupäivällä. Me olimme kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta talonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen sanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen syy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin laitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että isäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme loistavia todistuksia.

Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle saarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko matkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä Huotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan, hänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta veljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan.

Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme olevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle karjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota emme olleet kieltäneet. Vene eli ”karpaso” oli vankkatekoinen, melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen levyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen olevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennen kuin matkalla havaitsimme, että hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15 henkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies, että ”komppaso”, kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä kiireen kautta noudettava, ennen kuin maista erkauttiin.

Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan luetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin pitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esimerkiksi huviloista tai muusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen päässä kaupungista näkyi vuonna 1854 rakennettujen patterien jätteitä muutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella saarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut mitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita (mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti Huotari olevan karjalaksi Rievesän, venäjäksi Keljakan, vuori, johon Kemistä tulee 1½ penikulmaa. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat selät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri samoin kuin hyvin suolainen maku – en näet malttanut olla sitä maistamatta – vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen Vienanmeren laineita.

Kumppalini Basilier oli toisten matkustajain esimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta, että nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta. Meidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla saarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä ja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta.

Kysymykseeni vastasi Huotari, että saari on keskimmäinen Gusovoin (eli Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että luostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle nousten uhitellut luostaria, jotta ”et enää kauan siellä kiillä”, mutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi ja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä ihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi heti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä toisaanne päin.

Saari – jota luostarikirjoissa nimitetään Kusovoin saareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla kuusi kuin hanhi (venäjäksi gus) – näytti vähän suuremmalta ja korkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen notko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston kallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme Basilier ja minä ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen puoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Silmäni olivat kokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen, sillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että sen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua toivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että kalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko pienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys riitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten löytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko päivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään.

Hiukka harmittavaista oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti meitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme, että tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea todellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat luostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää ruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia löytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme ja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa.

Jälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle meren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa valossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas, mutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä kohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus korvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen oli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu, tuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia laineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme huudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja rantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.

Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani kirjasta jälkeenpäin tulin tietämään – ja josta Castrénkin otteessaan luostarikronikasta (”Suomi”, 1843) mainitsee, vaikken sitä jaksanut muistaa – en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä luopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut luostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat suomalaisia!

Vuonna 1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti luostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja kulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, ”koska Jumalan näkymätön voima ja Solovetskin ihmeidentekijäin rukoukset varjelivat sitä ja sokaisivat viholliset”, sanoo luostarikronikka, ja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi retkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän ja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru nähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut tällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan monta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän merenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää saaneet nähdä.

Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt jälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin edes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus sattumalta sortuisi niille maille, kehottaisin häntä käyttäytymään älykkäämmin.

Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle ennättäneet, ennen kuin meidät saavutti paksu sumu eli ”tumano”, niin kuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät kaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan ja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan, niin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka ”Norveegiasta” (Norjasta) ostettu ”sydvesti” päässä ja öljytakki yllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni kysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan.

Huotari silloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen matkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut saaren huipulle tähystelemään näköalaa. ”Mikähän mies se on”, arvelin närkästyneenä Basilierille, ”joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy kuin isäntä ja komentaja”; sillä muistin samalla, kuinka Basilier alusta matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Basilierillekin sijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla huipulla, josta kiireesti alkoi astua alas.

Kun hän kalliolta hypähti veneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä, missä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon hän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. ”Onhan meillä komppaso muassa”, väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri lähtiessä oli noudettu mukaan. ”Semmoinen komppaso”, vastasi mies ylenkatseellisesti, ”sillä ei tumanossa tee mitään”; ja Huotari, joka näytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle, myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme toimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli selvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä sumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niin kuin aloinkin olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava, ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.

Tämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh Jepifanov. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni, keskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan, vaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen merimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista hän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma pieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä, vieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti kaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1 500 ruplan arvosta, ja kun hän itse ne osti ja möi, hänen liikkeensä, jota hän oli harjoittanut kymmenkunnan vuotta, oli hyvästi kannattava. Kuitenkin hän valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta lohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo toistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin näyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin luulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.

Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka oleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa. Vaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli meistä näet kohta hyvät ystävät. Niin kuin jo olen osoittanut, ansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin kiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen karpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi se tyydyttävän selityksen siitä, että hän – niin kuin myöhemmin kummaksemme kuulimme – ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme, siis ilmaiseksi niin kuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen isännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.