Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivuitse ennätetty ja tultu aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta myöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä ja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria kohti, joka on tuon kolmatta penikulmaa pitkän saaren länsirannan keskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti, sillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niin kuin teki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse.

Kun puhun meren tyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei ollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan päässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikään kuin pahimmasta koskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta miehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että veden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän aikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme sitten lähestymistämme yhä selvemmin ”valottavaa” monasteria.

Tuon tuostakin kuului Huotarin ”pogrebiite, pogrebiite” eli ”soudaltakaa, soudaltakaa, raukat” – raukka näyttää olevan hyväilysana naisille Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui – mutta tämän kehotuksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa, sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmaksi ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä ”belugoiksi”, ja ne arvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä luostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, Tuopin luoto nimeltään; sen ympärillä oli ikään kuin sakeana savuna kimeästi kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, siis etelään päin, Jänissaaren (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin karjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden harjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme oli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon joukko veneitä oli kiinnitetty jä jonka rannalla luostarin valkeat rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.

Luostari

Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti. Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa länteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret höyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan pohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta rakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen, kussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu vuonna 1866, niin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio; toinen puusta, kaksikerroksinen, edellistä vähän pohjoisempana törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti.

Vastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on myöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia laskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki korkea kivimuuri kuin linnassa ainakin, jonka molemmissa päissä sekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat kirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.

Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon kiviseen ”gostinnitsaan” eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä korridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin puolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit ja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka tässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä ylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen puoli matkakumppaneistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat matkustajia täynnä.

Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi ikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme sänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta, pieni pöytä ja pari tuolia – siinä kaikki huonekalut. Yhdessä ylänurkassa tietysti oli ”bohumaaterin” pyhä kuva. Tämän kaltaisia näyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään yhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut seuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin, oli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita varten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla huonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla ynnä muulla sellaisella.

Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa, että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis itse kullakin olla muassa – jollei halunnut määrätyillä ajoilla käydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita jokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti.

Samovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän merellä oltua. Mutta syötyä kumppali Basilier ja minä pakenimme ulos luostariseutua katselemaan.

Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina paikan pikkuisäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea on se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi saapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennen kuin siihen tottuu.

Se ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on kyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka juuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen kyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää kaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa. Puolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa pidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti siellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului sitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan näyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.

Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä laiturista, kulkee niin kuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä siitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen epäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5–6, paikoin ehkä seitsemänkin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän suurista, hakkaamattomisia munakivistä, ylhäältä yltympäri varustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita on yhteensä kahdeksan tai kymmenen. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla katettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri kohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni vankoilla raudoitetuilla porteilla.

Luostari on siis luja linna, jota varsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit rakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa väkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli pieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee, etelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli luostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne on täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat ja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin pituussuunta on pohjoisesta etelään.

Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko luostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet. Askelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis neljäsosa virstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi. Lehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta. Siinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen etelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan ”pyhäksi”, on pääportti, josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on freskomaalauksia.

Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä katsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä olevan toisen sillan välissä – laivatokan, jommoista ei meidän maassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut vähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet näkevämme – vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä suurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella oleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa seisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen muistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla joku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää.

Lounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme, näkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen rengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotalaivain käynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta pommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat muuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri luostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet kadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien yläpuolelta ristikkoikkunat – siellä siis oli vankihuoneita. Järven pohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia rakennuksia.

Kiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota uutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa kauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli näköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja sen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat torninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin. Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannalla vilisevät väkilaumat, niin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin että vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta. Mutta kun rannalla olijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja nuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän lempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme makuuhuoneeseemme.

Seuraava päivä, 11. päivä heinäkuuta, oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä, joka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin ensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät olleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä ollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun seitsemän korvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen ilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin tuo unum necessarium, samovaari.

Pesemisen suhteen oli iso hankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan pesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli kummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja niiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja, joiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä vettä kahden puolen tankoa alas. Epämukava laitos, mutta ”mushikat” ehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut huoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat täynnä sahtia eli kaljaa, ”kvassia”, joka oli luostarin suuressa panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.

Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee jumalanpalvelusta pidetty.

Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu kaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa käydessään, toisen seitsemäs päivä heinäkuuta 1694, toisen kymmenes päivä elokuuta 1702; ne ovat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat. Kun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen tuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset ”iguumen” eli apotti Filip laski vuonna 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten perustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään. Kirkon portaille johtaa leveä, 30–40 syltä pitkä käytävä kartanon poikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että se näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta.

Kirkastuksen kirkko on eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niin kuin esimerkiksi kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen kirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko, jonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut katot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan ”Free Russia”) sanoo rakennetun erään englantilaisen laivaston karkottamisen muistoksi, mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää piispa Filipin kirkoksi; sen jälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein pohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij sobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella saatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vuosina 1552–1557 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista.

Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä rakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan kohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin rakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden rakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha, ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko kyyhkysiä asuu täällä vankien parissa. (Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan kuusi henkeä. Sotamiehiä 20.)

Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit luostarin ympäri oli saatu valmiiksi vuonna 1594.

Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat yltympäri kaksi- tai kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja työ- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen, arkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu käytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.

Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja senkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset, niin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee myöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä mutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä, että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan.

Eräässä tämmöisessä on (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota ristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli kiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio, jonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa muistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan tuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta pakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita ruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset, jollen väärin muista.

Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on muistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramideja eheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä, joita luostarin puolustukseksi käytettiin.

Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo kirkkoihin.

Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan masentava. Seinät ovat yltympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia raamatusta, – erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä, vuorisaarna, Vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky merellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa kaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät pilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli miehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi eli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta huimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia, ja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa puvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian kuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja ja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että pyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.) Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia näkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.

Tuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on ovi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti sisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta lähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin vuonna 1600 yhdisti kaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on järjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä muihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee salintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä, joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä. Oppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä kauhistuksella niitä katselee.

Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaltaisia portaita, rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten. Siinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1 100 puutaa, siis lähes 2 000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen soittamiseen, toisin sanoen saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä oli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen kuuluvan Kemiin asti.

Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon, jo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon alla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.

Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt Maarian kuva, jokainen luultavasti ”ihmeitätekevä”. Me pakanat emme niihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa maalauksissa oli enemmän katsomista, mutta ”oikeauskoiset” varmaan tekevät tarkan luettelon kaikista niistä.

Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan täynnä niin kuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme luostarissa olevan kaikkiaan viidensadan ja tuhannen hengen välillä, mutta pyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, siis toista tuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista, Karjalasta ja Pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään tänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin muhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin paikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetskin luostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun ”ihmeitätekevän” pyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan, sitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä ostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty Jumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin raolle aukaistaan.

Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli ”bohomoltsit” (rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa, on itsestään ymmärrettävää; sen tähden mekin koko tässä ihmislaumassa tuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on laiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä, voinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä uskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.

Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla seisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen, laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto: kukkokiekaa!