Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän mielipuoli – vai petturi?

Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä pappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta tehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa juhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana joukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen, kunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi arkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittiä ei näet luostarissa ollut, sitten kun entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla puolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta, ja kun laulukunta papin saarnaan tuon tuostakin kajahutti ”hospodi pomiilui” eli ”herra armahda”, kumartuivat sanankuulijat ja tekivät ristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä useat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa monta kertaa.

Kumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan, jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa, he muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras, vaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä. Edellä mainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani sattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana laskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä pyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan sylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa.

Noustuaan pystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten taas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi viimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en kuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa kuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti astumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen jumalisuudestansa.

Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa. Niinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan kuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin ja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa jatkamaan – haukotteli hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan kunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niin kuin sivistymätön meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten hartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.

Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska siten ikään kuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle; ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen tottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti käytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli esimerkiksi iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä, virkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman miehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennen kuin kumartui eteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia saadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin. Meidän voimistelukouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi palkinnon.

Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin suuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan ja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo vt. arkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki ristinmerkin tehdyksi.

Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia niin sanottujen starovertsien eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset painavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja keskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.

Messun jälkeen Basilier ja minä palasimme majapaikkaan, sitten kun sivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella muuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita karjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä, tehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä. Olivatko nuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse. Karjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta sinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta, ja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään vanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden maku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat karjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa 15–20 kopeekkaa.

Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa kumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen pöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä emmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta muistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen sekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan tarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä luostaripöytään.

Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän rakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään pyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä järvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme Huotari sanoi sahaksi, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja hirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin mylly on tähän samaan rakennukseen yhdistetty.

Sitten halusi kumppalini katsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin, joka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän portin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle oli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan merkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun alaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja, veli Agafon, saataisiin käsiin.

Sillä välin kuin häntä lähetettiin etsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti meille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan kotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita kieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada täällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin lähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä oli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen neuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan Goebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja joka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme.

Kirjasto oli pienoinen kulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia tai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin vuonna 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin, olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä, arkkimandriittia ehkä lukuun ottamatta, ei yksikään osaa mitään vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä, joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää, milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen, mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei luostarissa osata ollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään. Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli ”kvassia” sekä lautanen, jolla oli vasta-suolattua silakkaa (seldiä), palasiin leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka, lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen.

Kun tuota erinomaisen hyvää silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut.

Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niin kuin Dixon kertoo käynnistään luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti kiirehdittiin huoneesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat, mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä oli paasto loppunut, ja silloin kuului muun muassa annetun voita, puuroa ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden kerran.

Vielä seuraavan päivän, 12. päivä heinäkuuta, viivyimme luostarissa. Silloin muun muassa kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista. Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niin kuin ajattelee urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin ”ihmeen kirkoksi” (?).

Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää, pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira – usko pois – oli itse pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin Dixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä ”riisnitsassa” eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet, niin kuin mitrat, messukaavut, piispansauvat ynnä muut säilytetään, joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia, pertuskoita ynnä muita ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme; työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja, nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita, sahdinpanimoita, veneveistämöitä ja muita, olisivat myöskin ansainneet katsomista.

Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja lähteä ajamaan esimerkiksi noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle korkealle Sikerni-vuorelle (Sekirnaja gorá), jonka huipulle valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui, ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; tai veneellä kulkea esimerkiksi Hanhisaarelle (Anserskij) katselemaan siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä Jänis- eli Muksalmensaarissa, joissa luostarin karjoja pidetään.

Kaikki nämä käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet, osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi; sitä paitsi olimme – ja se oli pääsyy – kerraksi jo saaneet kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän olisi saanut levähtää, ennen kuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä katsella.

Iltapäivällä siis siirryimme ”Kemi”-nimiseen höyrylaivaan, joka tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.

Munkkien elämää

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia, munkkien valmistamia pikkuesineitä, niin kuin puisia ja metallisia ristejä ja medaljongeja, puulusikoita ynnä muita. Näiden halpahintaisten, mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi.

Toinen niistä, nimeltä ”Solovetskij paaterik”, painettu Pietarissa vuonna 1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 sivua suurta oktaavoa, sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä ”Podvigi Solovetskoj obiiteli”, neljäs painos Moskovassa 1876, 71 sivua, on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä, etupäässä englantilaisten pommituksesta vuonna 1854. Suurella uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.

Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetskin munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia kappaleita sanotusta johdannosta tahdon sen vuoksi suomentaa.

Munkkielämä – siinä sanotaan – on sekä tarkoituksensa että olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan, siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa määrässä – siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetskin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin elämänsä on sankarityö (podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa Solovetskin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita, jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua. Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien eli munkki-alokasten joukkoon.

Jokainen monasteriin pyrkijä elää aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan.