Virolahti käy esimerkistä. Seudun vaiheet kertovat paitsi Kaakkoisen Suomen kirjavasta menneisyydestä myös siitä, miten helposti unohdamme niin ajan kuin paikan.

0073

Rannikko

Virolahti elää Suomenlahden äärellä. Pitkä, kapea ja saarten rikkoma vesiväylä yhdistää Venäjän ja Keski-Euroopan suurmarkkinat. Maanosan suurta kauppatietä ovat purjehtineet viikingit, hansakauppiaat, hollantilaiset, englantilaiset ja monet muut. Tahdin määräsi ensin Tallinna, sitten Pietari. Nykyinen tilanne ei ole uutuus.

Virolahden ympärillä on vaikuttanut – ja vaikuttaa – huikea olojen monimuotoisuus. Arkeen on täällä kuulunut kaksi suurta elämisen tapaa. Euroopan ”itäinen” ja ”läntinen” kulttuuri pohjaavat molemmat antiikkiin ja kristinuskoon. Yhteistä on enemmän kuin eroja.

Virolahtelaiset ovat päivän tai kahden venematkan päästä tavoittaneet ainakin seitsemän kielen puhujia – suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, viroa, inkeriä, vatsaa. Myös pitäjässä on vallinnut kielten kohtuullinen sekamelska. Monet Virolahden paikannimet ovat 1300-luvun ruotsalaisten tulokkaiden antamia. 1700-luvulla rahvas hoiti asiansa suomeksi, papit pitivät kirkonkirjat ruotsiksi, kartanoiden väki seurusteli salongissaan saksaksi tai hienostellen ranskaksi ja sotaväki sai käskyt venäjäksi. Virolahden nimi ei turhaan muistuta Virosta. Naapuriston väkeen pätee täällä kalamiehen todistus: verkossa on silakkaa, ahventa, haukea, siikaa, kuhaa, kampelaa, mutta samoja kaloja kaikki.

Kielten kirjo ei ole sattumaa, vaan seuraus Suomenlahdesta kiinnostuneiden mahtivaltioiden pyrkimyksistä. Kauppatien herruutta on tavoitellut Ruotsi, Tanska, Venäjä ja Saksa. Englannin sotalaivasto on toistuvasti käynyt ”näyttämässä lippua”.

Sotia on Virolahdella koettu, mutta niiden merkitystä ihmisten arkeen ei tulisi liioitella. Esimerkiksi kun syksyllä 1742 Ruotsi ja Venäjä ajautuivat yhteenottoon, Venäjän puolelta tulleet talonpojat kävivät myymässä Ruotsin – eli vihollisen – armeijalle elintarvikkeita. Täkäläisten mielestä kauppa oli kauppa – valtiot riitelivät, eivät ihmiset.

Suurpolitiikan käänteet ovat toki ulottuneet virolahtelaisten arkeen, vieläpä vilkkaasti. Kun Ruotsin valta joskus 1300-luvulla vakiintui, seutu sai kirkon ja kehkeytyi pitäjäksi. Mahdollinen kilpa Itämeren herruudesta vei 1500-luvulla pitkällisiin sotiin ja monen kylän tuhoon. Seuraavalla vuosisadalla Suomenlahti oli muuttunut Tukholman yksin hallitsemaksi ”Ruotsin lahdeksi”. Pietarin synty siirsi rajan Virolahdelle ja jakoi 1721 pitäjän kahtia. Väellä riitti herrojen hulluudessa hämmästelemistä, kun kirkko jäi Ruotsille osan kyliä siirtyessä Venäjän alaisuuteen. Jumalanpalveluksiin rahvas meni kuten ennenkin rauhan sopimuksista piittaamatta. Vuonna 1743 raja siirtyi Kymijokeen ja koko Virolahti – toisin kuin suurin osa Suomea – kuului Venäjään. ”Vanhan Suomen” aika päättyi 1812, kun Napoleonin sotien seurauksena pitäjä liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Vuodesta 1944 raja on jälleen seurannut Pietari Suuren tuumailuja.

Kaakkois-Suomessa armeijat näkyvät maisemassa. Virolahtea halkoo Toisen maailmansodan aikana rakennettu ”Salpalinja”, jonka asemissa ei tosin koskaan taisteltu. Saman onnellisen kohtalon koki sen 1700-luvulla rakennettu vastine eli ”Suvorovin linja”. Ruotsin hyökkäyksen varalle ja Pietarin turvaksi pystytetyt linnakkeet seuraavat vuoden 1743 rajaa. Nurmettuneiden vallitusten suunnittelijoista ja kohtaloista on kirjoitettu teos, jossa teksti on myös venäjäksi. Opus käynee oppaasta Kaakkois-Suomen eli ”Vanhan Suomen” unohdettuun ”venäläiseen” historiaan.

Vanha Virolahti oli omia pientilojaan viljelleiden vapaiden talonpoikien ja kalastajien pitäjä. Se oli pieni poikkeus alueella, jossa 1800-luvulle saakka oli ainakin kahdenlaista maaorjuutta, monenlaisia kartanoita ja isäntiä, useita erilaisia hallitsemisen tapoja. Silti pitäjä on olennainen osa Suomenlahden maailmaa. Täällä erilaiset ihmiset ovat arjessa vuosisatojen ajan toisiansa tavanneet yhteiseksi eduksi. Oma ongelmamme lienee se, että olemme unohtaneet, missä paikassa elämme ja kuinka se toimii.

Vaivamme on yhteisen kollektiivisen muistin puute. Tutustuminen Virolahden - tai yleensä ”Vanhan Suomen” historiaan saattaisi auttaa asiaa.


Teksti: Martti Korhonen
Foto: Jyri Lehtinen