Virolahti

Ruotsin vallan aika (–1744)

0173

Virolahden nykyisen astutuksen juuret ulottuvat 1100–1200-luville. Vanhin asutus on tullut toisaalta Varsinais-Suomesta ja toisaalta Hämeestä Hollolan suunnalta. Vähän myöhemmin tänne tuli ruotsinkielisiä asukkaita rannikolle valtiovallan toimesta ja myös Karjalasta Lappeelta. Tämä eri ihmisryhmien sekoitus on luonut hyvin ulospäin suuntautuneen ihmistyypin, jota elämiset tarpeet ovat vielä korostaneet. Varsinkin Virolahden eteläosan maat eivät ole erityisen viljavia, ja keskiajalla kalastus oli selvä pääelinkeino. Kuivatulla kalalla ostettiin viljaa Tallinnasta ja Virumaalta. Samoja reittejä hankittiin myös lisäansioita myymällä joko itse poltettua tai sisämaasta hankittua tervaa. Näin nousi myös vuosisatoja kukoistanut talonpoikaispurjehdus, jota valtiovalta ei milloinkaan saanut tukahdutettua.

Virolahti mainitaan ensi kertaa kristillisenä seurakunta vuonna 1370, jolloin siihen kuului myös vuonna 1887 Miehikkälänä itsenäistynyt pitäjän pohjoisosa. Edellinen on 386 ja jälkimmäinen 417 neliökilometriä, eli yhteensä 803 km². Pinta-alaltaan se oli todellinen suurpitäjä, jonka asukasluku keskiajan lopussa oli vain noin 3 000 henkeä. Keskiaikaa seurasivat 1500- ja 1600-lukujen monet sodat, jotka usein tuhosivat pitäjää laajalta. Varsinkin 25-vuotinen sota (1570–1595) ja sitä seurannut ankarat katoajat johtivat sekä kuolemaan että muuttoliikkeeseen, joka suuntautui erityisesti Viroon. 1600-luku oli rauhallisempaa. Sen sijaan suuren pohjansodan (1700–1721), jolloin Suomi oli venäläisten valloittama, Virolahti joutui rintamien väliin. Taloja poltettiin vihollisen etenemisen vaikeuttamiseksi ja muuten vain ryöstämällä. Tämä vaihe oli kuitenkin lyhyt, koska Pietari I suuri oli päättänyt liittää Karjalan valtakuntaansa. Tämä tapahtui Uudenkaupungin rauhassa 1721. Raja vedettiin Virolahden läpi. Se lähti Hurpusta kirkolle ja edelleen Alapihlajaan ja siitä pohjoiseen. Se oli paljon lännempänä kuin nykyinen raja. Sitä tarkistettaessa kirkko ja pappila saatiin Ruotsin puolelle rajaa.

Tämä raja ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin valtakuntien rajat nykyisin ovat. Virolahtelaiset ylittivät rajan jokseenkin vapaasti. Virallisesti kirkossa käynti rajan takaa oli kiellettyä, mutta se jatkui ja vainajatkin tuotiin usein entiseen hautausmaahan. Avioliittojen solmimiselle raja ei ollut esteenä. Arkipäiväinen työ ja kauppa ylittivät rajan jatkuvasti. Suurin vaikutus oli yleiseen järjestykseen, kun viranomaisten toimivalta katkaisi rajan. Tämä toi levottomuutta, kun raja toi esimerkiksi kapakoita rajan pintaan. Se aiheutti varmaan myös kateutta, kun verorasitus Venäjän puolella oli paljon Ruotsia kevyempi.

Vanhan Suomen aika (1744–1812)

Tämän kauden päätti pikkuviha (1742–1743), jolloin Venäjä uudelleen miehitti Suomen. Rajaseudulla ollut Virolahti joutui sotanäyttämöksi, ja lähes koko pitäjä oli saloilla piilossa. Virolahden kyliä hävitettiin perusteellisemmin kuin koskaan aikaisemmin, ja ihmishenkiä menetettiin lähes 700. Pikkuviha päättyi 1743 Turun rauhaan, jolloin valtakuntien raja siirtyi Kymijoelle, ja näin koko Virolahti jäi Venäjän puolelle. Hallinnollinen provinssiraja kulki pitkin entistä valtakunnanrajaa ja jakoi siis Virolehden edelleen kahdeksi osaksi.

Sodan aiheuttamat haavat umpeutuivat suhteellisen nopeasti, sillä asukkaille annettiin huomattavat verohelpotukset ja jopa lahjajauhoja pahimman nälänhädän torjumiseksi. Seuraavat vuosikymmenet vuoteen 1812 olivat käytännössä rauhan aikaa. Väkiluku kasvoi miltei kolminkertaiseksi. Talojen määrä ja niiden peltoala kaksinkertaistui. Tilatonta väkeä oli hyvin vähän, paljon vähemmän kuin Ruotsin puolella rajaa.

Rauhallinen kehitys Venäjän ja tarkemmin niin sanottuna Vanhan Suomen osana kasvatti myös uutuuksia. Sahateollisuus pystyi jopa vientiin, seurakunta avasi pitäjänkoulun, mikä nosti lukutaidon miltei yleiseksi (80 % asukkaista). Vuonna 1768 valmistui uusi puinen ristikirkko, joka edelleen on pystyssä. Vain kellotapuli paloi vuonna 1957.

1261

Olosuhteet heikkenivät 1700-luvun lopussa. Venäjän hallinto- ja oikeusjärjestelmiä yhtenäistettiin, jolloin myös ruotsin kieli korvattiin saksan kielellä, ja verotusta kiristettiin. Oikeudenhoito siirrettiin maaseudulta kaupunkeihin. Vanhat ruotsalaiset vaikutteet yritettiin hävittää kieltämällä esimerkiksi opiskelu Turussa. Uuden omaksuminen oli kuitenkin hankalaa ja halutonta.

Talonpoikainen maanomistus alkoi horjua, olihan se melkoinen erikoisuus Venäjän valtakunnassa. Kustaan sodan (1789–1790) jälkeen Virolahden kyliä alettiin jakaa palkintoina keisarinnan suosikeille ”ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan”. Vuonna 1790 Katariina II lahjoitti majuri Olsujenille 250 sielua eli 23 taloa Miehikkälän, Kylmälän, Säkäjärven ja Tiilikkalan kylästä, ja 1794 insinöörieversti de Lumiarille 300 sielua eli 30 tilaa Alapihlajan, Järvenkylän, Sydänkylän, Rajakylän ja Ravijärven kylistä. Kaikkiaan nämä käsittivät kolmanneksen pitäjästä. Maat joutuivat pian suomalaisten miesten haltuun, jolloin ne säästyivät lahjoitusmaajärjestelmän pahimmilta epäkohdilta.

Suuriruhtinaskunnan aika (1812–1917)

Keisari Aleksanteri I liitti 1809 koko Suomen valtakuntaansa ja palautti 1812 Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen. Virolahdelle alkoi uusi nousun kausi. Raja oli kaukana, mutta sen ylittäminen ei tuottanut vaikeuksia, ja Pietarin nopea kasvu toi uusia mahdollisuuksia.  Kaiken aikaa Viroon jatkunut talonpoikaispurjehdus silakan vaihtamiseksi viljaan laajeni ja sen esteet poistuivat. Rinnalle tuli halkojen kuljettaminen Pietariin. Laivasto lisääntyi ja alusten koko kasvoi. Vuonna 1830 talonpojilla oli oikeus purjehtia koko Itämeren alueella. Vuonna 1840 virolahtelaisilla oli jo 27 alusta, jotka Pietarin ohella purjehtivat varsinkin Riikaan.

0101

Purjehdus ei enää rajoittunut omien tuotteiden vientiin vaan muuttui ammattimaiseksi rahtaukseksi. Menestynein merikapteeni Erik Klami purjehti 1856 Englannin kautta Välimerelle Aleksandriaan saakka. Pisin tunnettu purjehdus ulottui Englannista Afrikan rannikolle Kap Verdeen, sieltä Yhdysvaltain itärannikolle St. Maryyn ja takaisin Englantiin. Kun laivat oli pääosin rakennettu Virolahdella, se toi työtä ja toimeentuloa useammalle miehelle kuin itse purjehtiminen.

Toinen Pietarin nostama elinkeino olivat kivilouhokset. Graniitin louhiminen oli alkanut jo 1700-luvun loppupuolella, kun Venäjän pääkaupunkiin nousi toinen toistaan komeampia palatseja, hallintorakennuksia, kirkkoja sekä siltoja ja rantalaitureita. Virolahdella louhittiin ensin saarilta, joista laivaaminen oli helppoa, mutta jo 1780-luvulla myös Orslahden rannoilta. Virolahdesta tuli 1800-luvulla kaikkein suurin kivenhakkaaja.

Vuonna 1819 Pyterlahdessa aloitettiin Iisakin kirkon pylväiden louhiminen. 17 metrin pituisia pylväitä tarvittiin 48. Samasta paikasta louhittiin 1830–1831 Aleksanteri I:n monoliitti, joka oli 25 metriä pitkä kalliopaasi. Työntekijät tuotiin aluksi Venäjältä, mutta 1820-luvulla Virolahdenkin köyhät saivat työstä ”huomattavia ansioita”. Sen lisäksi louhoksilla tarvittiin talonpoikien kaatamia hirsiä huomattavat määrät ja vieläkin enemmän elintarvikkeita työmiehille, joita parhaina aikoina oli jopa 2000.

1236

1800-luvun jälkipuoliskolla kiviteollisuus siirtyi suomalaisille paikallisille yrittäjille, ja myös kivien rahtaaminen oli virolahtelaisten käsissä. Töiden määrä luonnollisesti vaihteli vuodesta toiseen. Suurin urakka oli Pietarin Troitskin 582 metriä pitkän sillan urakoiminen. Se työllisti vuosina 1897–1903 kaikki Virolahden louhimot. Täältä lähtivät myös Cronstadtin kuivatelakan kivet. Lukuisat liike- ja pankkirakennukset Viipurissa, Pietarissa ja jopa Kiovassa saivat ulkoseinänsä täältä. Kun meren hiomia mukulakiviä alettiin käyttää katujen päällystykseen, niitä löytyi runsaasti Virolahden rikkonaisilta rannoilta.

Elinkeinoelämä monipuolistui muutenkin 1800-luvun lopulla. Kauppoja sai nyt perustaa maaseudulle ja pian niitä oli miltei joka kylässä. Pyterlahdelle nousi suursaha, jolla oli lukuisia pienempiä seuraajia. Maatalous siirtyi viljan viljelystä lehmien pitoon ja maitotalouteen. Se on jatkunut Virolahdella tähän päivään saakka. Kalastusta ei ollut unohdettu, mutta silakka toi pitäjän hyvinvoinnista vain pienen murusen.

Kulttuurin ja valistuksen saralla Virolahti on aina ollut aktiivinen mutta erityisesti 1800-luvun loppupuolella. Kunta perusti Suomen ensimmäisen kunnallisen kansakoulun 1757, ja vuonna 1900 niitä oli jo 14. Valtio avasi 1891 suuren maatalousoppilaitoksen entisellä Harjun lahjoitusmaalla. Yksityisten toimesta Pyterlahteen perustettiin 1895 Lounais-Karjalan kansanopisto. Virolahdella syntyi 1849 Johannes Takanen, joka kunnan ja yksityisten tuella pääsi oppiin ja kasvoi Suomen ehkä merkittävimmäksi kuvanveistäjäksi. Virolahden kunta pystytti hänelle patsaan Virojoelle vuonna 1985.

Oman osuutensa Virolahden historiaan piirsi myös keisari ja suuriruhtinas Nikolai II (1894–1917), joka vietti kesiään Virolahden saaristossa vuosina 1906–1914. Hän eleli perheineen Standart – huvilaivallaan. Muuta seuruetta varten oli omat laivansa samoin kuin huoltoa ja vartiointia varten. Pietarista ministerit ja virkamiehet saivat tänne tulla esittelemään asiansa. Täällä hän otti 1909 vastaan Saksan keisari Vilhelm II:n.

Suurin ilo keisarille oli saada olla omissa oloissaan ja perheensä parissa soudellen, metsästellen, retkeillen mantereella ja saarissa. Vieraita varten rakennettiin Hurppuun tenniskenttä. Vierailut aiheuttivat monenlaisia rajoituksia lähiseutujen asukkaille, mutta toisaalta se toi jännitystä, kun lehdetkin päivittäin kertoivat keisariperheen tekemisistä. Ensimmäinen maailmansota lopetti nämä vierailut heinäkuussa 1914.

Itsenäisyyden aika (1917–)

Kun Suomi vuonna 1917 itsenäistyi, Virolahdesta tuli tavallinen maalaispitäjä, joka eli maanviljelystä, karjanhoidosta ja kalastuksesta. Pitäjäläiset olivat tiukkoja raittiuden kannattajia mutta kieltolaki (1919–1931) houkutteli hankkimaan lisäansioita virolaisen pirtun salakuljetuksella.

0074

Talvisota (1939–1940) ja jatkosota (1941–1944) muuttivat jälleen jyrkästi Virolahden aseman. Talvisodassa se joutui jopa sotanäyttämöksi, ja sen päätyttyä asukkaat evakuoitiin. Valtakunnan raja vedettiin jälleen kunnan läpi vähän idempää kuin vuonna 1721. Toisen kerran evakuointi tapahtui kesäkuussa 1941, kun siviiliväestö siirrettiin turvaan suomalaisten hyökkäysalueelta. Ja jälleen kesällä 1944 pitäjä tyhjennettiin etenevien venäläisjoukkojen tieltä. Tänne saakka ne eivät ehtineet ennen aselepoa, mutta rauhassa raja palasi takaisin keskelle Virolahtea.

Koska vanha Viipurintie kulki Virolahden kautta, suljettu raja avattiin silloin tällöin viralliselle liikenteelle. Turistiliikennettä yritettiin jo 1950-luvun alussa, mutta se onnistui vasta vuonna 1958. Liikenne vilkastui nopeasti. Rajan yli kulki 100 000 ihmistä jo 1969, yli 200 000 vuonna 1975 ja 350 000 vuonna 1990. Tämän jälkeen henkilöliikenteen rinnalle tulivat tavarakuljetukset, jotka ajoittain ovat aiheuttaneet kymmenien kilometrien rekkajonot.

Raja avautui myös toisella tavalla. Suomalaiset kalastajat pääsivät 1959 pyydystämään silakkaa Huovarin merelle. Myöhemmin kalastusaluetta laajennettiin Suursaaren vesialueille saakka, mutta 1960-luvun jälkeen saaliit pienenivät. Lopullisesta suomalaiset poistuivat alueelta vuonna 1997.


Teksti: Martti Favorin
Foto: Jyri Lehtinen